Näin lopetin huolien vatvomisen

Juuri mikään ei ole ärsyttävämpää ja turhempaa kuin etenkin sellaisten huolien vatvominen, joille ei voi tehdä mitään. (Okei, kaikkien huolien vatvominen turhauttaa, koska asiat eivät tuskailulla edisty yhtään parempaan suuntaan!)
Edellisen tiedostaen olen aloittanut projektin nimeltään

Huolien vatvomisesta kysymysten esittämiseen

Liian harvoin tulee ajatelleeksi, että huolien vatvominen on valinta. Sitä keskittyy kuin automaattiohjauksella siihen, mikä saattaa mennä vikaan, huonosti, toisin kuin haluaisi. Näin tulee sijoittaneeksi vapaaehtoisesti valtavan määrän energiaa asiaan, jonka ei halua nähdä toteutuvan. Tällainen toiminta on (kauniisti ilmaistuna) kertakaikkisen hullunkurista. Sitä kai tuntee ikään kuin tekevänsä asialle jotain, kun pyörittelee pahimpia vaihtoehtoja mielessään. Tuntee valmistautuvansa. Tosiasiassahan ei tule tehneeksi muuta kuin tietä hulluudelle tai vähintäänkin vatsahaavalle ja ahdistukselle. Usein tuntuu siltä, ettei mielessä velloville ajatuksille ja kuville voi tehdä mitään. Tämä ei tietenkään ole totta. Jos olen valinnut katselevani kauhukuvia, voin yhtä hyvin tehdä valinnan nähdä asian toisin. Voin päättää katsella erilaisia kuvia (tai kokonaan eri “leffaa”), päätelmiä, visioita. Miksi ne olisivat vähemmän totta kuin kauhuskenaariot?

On siis otettava vastuu niistä keloista, joita mielessään pyörittelee: kela on minun, mieli on minun eli kuka onkaan vastuussa? On hyväksyttävä se tosiasia, että ihan minä itse olen projektorinhoitaja, se, joka valitsee niin kelan kuin sen, kuinka kauan sitä pyöritän.
Loputtoman vatvomisen sijaan aloin kysymään itseltäni kysymyksiä (kysymyksiä voisi kenties esittää myös niille tutuille, joiden suusta putoilee jatkuvasti tuomiopäivän ennustuksia):

Mitä jos kaikki meneekin hyvin?
Entä jos tällä asialla (jolle en mahda mitään) onkin jokin syvempi merkitys, jota minun ei tarvitsekaan ymmärtää?
Entä jos löydänkin parkkipaikan helposti (vs. sadattelu täysistä kadunvarsista)?
Mitä jos onnistunkin?
Mitä jos löydämmekin helposti unelmiemme kodin?

Vatvominen on kehän kiertämistä, kun taas kysymys virittää aivot etsimään vastausta

Ken elää, kohtaa väistämättä myös vaikeita tilanteita. Kysymysten esittäminen ei kuitenkaan tarkoita pään työntämistä pensaaseen. Tarkoitus ei ole kieltää tosiasioita, joita eteen tulee. Kyse on siitä, mitä valitsee vaikeassa tilanteessa. Huom! Kyse ei myöskään ole tunteiden kieltämisestä!

Minun valtani sijaitsee reaktiossa, siinä miten suhtaudun vastoinkäymiseen. Luovutanko? Kiellänkö mielipahani/suruni = tunteeni? Alanko syyttämään muita / olosuhteita?
Vai kysynkö itseltäni esimerkiksi
mikä minua auttaa eniten tässä tilanteessa? Mistä voin saada apua? Mitä muita vaihtoehtoja minulla on? (Sen sijaan, että sanoisin ”ei ole mitään vaihtoehtoja”, joka blokkaa pyynnöstäni muiden vaihtoehtojen ilmaantumisen mieleeni).

Jo pelkkä kysymyksen esittäminen vie energian oikeaan suuntaan: vastauksen löytämiseen.

Jos kiinnitän mieleni ja ajatukseni (energiani) kaikista huonoimpaan, kamalimpaan vaihtoehtoon mitä kuvitella saattaa, olen jumissa – enkä kenties saa öisin nukuttua. Vastauksen löytyminen vaatii tilaa ympärilleen. Se vaatii lämmintä ja pakotonta kannustusta voidakseen syntyä. Ennen kaikkea se tarvitsee luottamusta.

Mikään ulkopuolinen tapahtuma elämässäni ei oikeasti määritä minua, vaan minä valitsen itse suhtautumiseni kulloiseenkin tilanteeseen. Kun tämän oivaltaa, voittaa aina. Tämä ei tarkoita kärsimyksen tai surun puuttumista, vaan sitä, että on kotona omassa voimassaan. Kaikkine tunteineen. Silloin elämä virtaa, paikoilleen jämähtämisen sijasta.
(Ja uskokaa kun sanon, että tiedän mitä jämähtäminen on! Homman hopeareunus: Ainakin opin miltä se tuntuu – ja mitä en halua!)

Toivon vatvomisvapaata ja virtaavaa loppuviikkoa meille kaikille!