Mistä tiesin, että juuri hän on se oikea?

”Sen vain tietää!” Olin kuullut tuon raivostuttavan lauseen milloin unelma-asuntoa tai mökkiä etsineen ja löytäneen suusta, milloin ihannekumppanin kohdanneen kertomana. Inhosin tuota lausetta, sillä minulla ei ollut aavistustakaan mitä onneaan huokailevat ihmiset sillä tarkoittivat. Miten he saattoivat olla niin varmoja?

Kunnes… kohtasin nykyisen aviomieheni yli kaksikymmentä vuotta sitten ja tiesin. Tässä se nyt on, kaikkien erojen, ihmissuhdesotkujen ja haparointien jälkeen. Tässä oli ihminen, jonka jollain ihmeellisellä tavalla tunnistin. Vihdoinkin ymmärsin mitä kaikki sen-vain-tietää-hokijat olivat tarkoittaneet! Käsitin myös, miksi he eivät olleet kyenneet kuvailemaan asiaa muulla tavoin. Syvällisessä tietämisessä kun ei ole kyse mistään järkiperäisen ajattelun tuottamasta puolilämpimästä ”ehkä hän voisi olla…” –fiiliksestä, vaan kokonaisvaltaisesta tunnistamisesta. Epäilykset loistivat poissaolollaan, ne eivät kerta kaikkiaan mahtuneet yhtälöön.

Mieheni paljasti minulle myöhemmin vastanneensa vanhempiensa kyselyihin, ettei tässä ole mitään epäselvää. Täsmälleen. Ei draamaa, ei epäilyksiä, ei jännitettävää (kutkuttavaa kylläkin), vaan sitäkin enemmän molemminpuolista halua olla yhdessä, toisen (ja lasteni) huomioimista, rakkautta. Vuosia mukanani kulkenut Amazonin liljakin vaikuttui moisista energioista niin paljon, että se puhkesi elämänsä ensimmäisen kerran kukkaan.

Ihan kiva ei riitä

Treffailin ennen miestäni upeita (ja vähemmän upeita) ihmisiä. Joitain tapasin useamman kerran, mutta alkuinnostuksen jälkeen oli myönnettävä, että tyyppi on ihan kiva, mutta... jotain puuttui. Tilanne oli erityisen ikävä silloin, kun toinen olisi halunnut jatkaa tapailua, mutta minä en. On melkoisen ylimielistä pitkittää suhdetta sen vuoksi, ettei halua pahoittaa toisen mieltä koska hän pitää minusta niin paljon. (Tosin nykyisen Tinder-kulttuurin kulta-aikana homma taitaakin olla kääntynyt päälaelleen, hyvä jos tutustumiselle annetaan yhtään aikaa).

Vääjäämättömän erkaantumisen pitkittäminen ei kuitenkaan hyödytä yhtään mitään, päinvastoin – toinen saattaa turhaan laatia mielessään aina vain enemmän yhteistä tulevaisuutta koskevia suunnitelmia. Näin myös estää tuota toista löytämästä oikeaa kumppania. Asia on hyvin yksinkertainen: minä en ole hänelle se oikea (vaikka toinen niin kuvittelisi) tai joku minulle , jos molemmista ei tunnu siltä! Kummallekin on tässä tapauksessa olemassa joku sopivampi. Yksinkertaista ja silti ei kaikille lainkaan niin päivänselvää kuin saattaisi kuvitella!

Draama ei ole rakkauden synonyymi, eikä turvallinen tylsän

Sielunkumppanin kanssa tietää olevansa turvassa omana itsenään, koska tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on. Jos on draaman perään, tämä voi kuulostaa tylsältä. Mutta draamahakuisuudessa ei olekaan kyse sielunkumppanuudesta, vaan addiktion tyydyttämisestä, tunnepiikkien hakemisesta. Suuressa draamassa on kyse vain suuresta draamasta, ei kestävästä rakkaudesta.
(Tarkoitan draamalla vuoristoratamaista suhdetta, jossa ”rakastetaan” syöksymällä edestakaisin intohimoisista tunteista repiviin riitoihin, jotka lopulta polttavat molemmat ja sitä myötä koko suhteen loppuun). Tämänkaltaiseen suhteeseen voi ajautua ihan vain sen vuoksi, ettei ole tullut oppineeksi omaa arvoaan (been there). Kyse voi myös olla siitä, että on omaksunut mallin, jossa rakkaus tarkoittaa väistämättä draamaa. I have news for you: ei tarkoita!

Sen oikean kanssa on turvallista, mutta ei kuitenkaan tylsää, vaan kiehtovaa. Myönnettäköön, että suurin kiehtovuus voi kyllä hieman karista parissakymmenessä vuodessa, mutta ei se kokonaan häviä. Lisäksi tilalle tulee muuta, kuten ystävyys. Mikä olisi parempaa kuin elämän rakkaus ja paras ystävä samassa paketissa? Ihminen, jolle voit kertoa kaiken ja joka on aina puolellasi. Jonka kanssa voi nauraa. Jonka kanssa emme enää pelkästään täydennä toistemme lauseita, vaan luemme toistemme ajatuksia. (Kätevää! Riippuu tosin siitä mitä ajattelee--)

Ja mistä sen sitten lopulta tietää…?

Kuten monessa muussakin asiassa, mutta ennen kaikkea tässä, emme voi luottaa kuin oman sydämemme ääneen. Sydän ei valehtele, intuitio ei valehtele. Oma mieli saattaa sitä vastoin kannattaa yhteiskunnalta ja perheeltä omaksuttuja ajatuksia siitä, millainen on oikeanlainen kumppani.

Muistan, kun sanoin ystävilleni, että jos olisin tiennyt tällaisia miehiä (kuin nykyinen mieheni) olevan olemassa, moni sotku olisi jäänyt väliin. Harvoilla elämä kuitenkaan menee niin “siististi”, sillä me opimme kaikkien ihmissuhteiden kautta itsestämme. Siitä, mikä meille on tärkeää ja minkä kanssa emme voi tehdä kompromisseja. Ilman edeltäviä suhteitani en olisi todellakaan ollut valmis nykyiseen suhteeseeni.

Joten, kun se oikea osuu kohdalle, niin… sen vain tietää! Sen tietää ja tunnistaa, kun katsoo sydämellään. Kun koko olemuksessaan tuntee, että on kotona, perillä. Ei ole haikailua muualle, vaan voi kaikessa rauhassa levätä tässä olotilassa. Silloin molemmat ovat tehneet kodin toistensa sydämeen.