Elämäni paras opettaja
Lapsi ja mies toivat tänään ulkoilemasta tullessaan yllärinä kukkakimpun =)
Tämänhetkisen elämäni paras opettaja on lapsenlapseni, jolla on tarkkaavaisuushäiriö. Välillä mietin, että termin pitäisi olla ylitarkkaavaisuus, sillä kaveri nimenomaan tarkkailee ja on jyvällä siitä mitä ympärillä tapahtuu (liikaakin, kyllä). Ei ihme, että on vaikea keskittyä, kun on kaiken aikaa tietoinen ympärillä olevien energioista. Eikä ihme, jos tämä toisinaan purkautuu ”häiriökäyttäytymisenä” eli levottomuutena. Moniko meistä aikuisista pystyisi coolisti keskittymään omiin juttuihinsa, jos aistit olisivat jatkuvasti auki joka suuntaan?
Hän opettaa minulle rehellisyyttä, aitoutta – paljon puhuttua autenttisuutta. Hän lukee muiden energioita kuin avointa kirjaa. Jos mieleni on levoton, hän reagoi siihen. Toki lapset yleensäkin ovat herkkiä aikuisten tunnetiloille, ilman muuta. Hän vaatii täydellistä rehellisyyttä, vaikkei itse välttämättä edes tiedosta tätä. On siis turha yrittää esittää iloista ja reipasta, jos huoli painaa. Opettelen sanoittamaan lapselle sopivin sanoin mistä on kyse, koska en tietenkään rasita häntä aikuisille kuuluvilla asioilla. Mutta ”kaikki on hyvin” –vastaus näissä tilanteissa on todellakin pois suljettu. Yllätysten järjestämisenkin kanssa on vähän niin ja näin, koska kaiffari on niin telepaattinen, että arvaa usein homman jo ennakkoon.
Kaukana hillitystä gurusta
Meillä on ihania nauruntäyteisiä kivoja hetkiä, mutta myös haasteita, kuten ihmiselämässä tuppaa olemaan. Koska en aivan yllä äiti Amman tasolle tai Byron Katien jatkuvaan tyyneyteen, enkä istu mihinkään muuhunkaan valaistunut guru, joka ei koskaan hermostu mistään –tyyppiseen genreen, olen joutunut opettelemaan keinon hillitä temperamenttiani. (Joskus onnistun paremmin, välillä hiukan huonommin ja toisinaan raikuu ihan kunnolla). Ilman tätä lasta en olisi oppinut seuraavaa yksinkertaista ja silti vaikuttavaa keinoa, joka parantaa kommunikaatiota huomattavasti (naapuritkin ovat todennäköisesti hyvin kiitollisia niinä hetkinä, kun muistan käyttää keinoa heti, enkä vasta hetken päästä).
Miten saan ADHD-lapsen kuuntelemaan
Kun lapsi koettelee rajojaan ja aikuisen hermoja, ja aikuinen joutuu yleisen turvallisuuden ja kohtuuden nimissä puuttumaan asiaan, tämän lapsen kohdalla (koskeneeko kaikkia ADHD-lapsia, en tiedä) jämäkkä ein sanominen ei juuri tuota tulosta. Ei, vaikka perustelisi asiaa. Yleensä lapsen meno käy sitä villimmäksi mitä turhautuneemmaksi ja hermostuneemmaksi aikuinen muuttuu (jo nyt on kumma kun ei uskota!). Sen sijaan ylivoimaisesti parhaiten meillä toimii se, että siirtää oman tietoisuutensa sydänkeskukseen ja kommunikoi täältä käsin. Tämä ei ole mikään mystinen toimenpide. Keskittyy yksinkertaisesti vain ajattelemaan sydäntään / sydänchakraa / rintakehää ja sen alla sykkivää sydäntä, niin tietoisuus siirtyy tänne. Kun kommunikoin sydämestäni käsin, lapsi kuuntelee. Miten yksinkertaista ja helppoa! Vaikeaa on ainoastaan se, että suuttumuksen hetkellä muistaa käyttää tätä taitoa!
Ehkäpä nämä uuden ajan lapset ovatkin tulleet opettamaan juuri tätä, kommunikointia omasta aidosta itsestämme – sydäntietoisuudestamme – käsin.
P.S. Lapsi tuli äsken ulkoilemasta, istuutui nojatuoliin, jossa istuin hetki sitten kirjoittamassa tätä ja sanoi: ”Seuraa sydämesi ääntä”. En siis puhunut hänelle aiheesta sanaakaan, mutta niin kuin näkyy, minun ei tarvitse, sillä hän lukee energioita. Niin kuin me kaikki itse asiassa teemme, mutta emme vain useinkaan luota saamiimme viesteihin. Hyvää sunnuntaita meille kaikille ja seurataan tulevalla viikolla sydämemme ääntä parhaamme mukaan!